Kerran vuosikymmenessä ikäluokkansa lahjakkaimmat maagikot pääsevät kilvoittelemaan Aleksandria-seuran jäsenyydestä, siis käytännössä pääsystä rajattoman tiedon ääreen. Mainetta ja valtaa lupaillaan, mikäli arpa osuu omalle kohdalle, mutta samalla varoitellaan tiedon tuovan tuskaa tai voivan jopa tappaa. Tästä varsin houkuttelevasta lähtökohdasta lähtee Olivie Blaken trilogia: Atlas: Valitut (Aula & co 2023, suomentanut Sarianna Silvonen), Atlas: Paradoksi (Aula & co 2024, suomentanut Kaisa Ranta) ja Atlas: Kompleksi (Aula & co 2025, suomentanut Kaisa Ranta). Olen vuosien varrella bongaillut kirjoja kirjasomesta säännöllisesti, ja kun ensimmäinen osa sattui osumaan silmääni elämäni valossa eli E-kirjasto-sovelluksessa, en keksinyt ainuttakaan syytä olla lukematta sitä, onhan akateemisiin ympyröihin sijoittuva spekulatiivinen fiktio on sydäntäni lähellä.

Eikä siinä mitään, Atlas: Valitut on varsin viihdyttävää spefiä. En minä öitäni valvonut kirjan parissa (tai jos valvoinkin, se johtui ulkokirjallisista syistä, kuten hampaita työstävästä kuopuksesta). Fokalisaatiosta huolimatta henkilöhahmot jäävät pinnallisiksi ja etäisiksi, vähän sellaisiksi karikatyyrimäisiksi puhtaiksi hyviksiksi tai pahiksiksi: puolet jengistä juonittelee itsekkäistä lähtökohdistaan, puolet, noh, ovat hyviä. Ehdin yllättyä useammastakin juonenkäänteestä enkä vähiten siitä, että olettamani pari ei päädykään yhteen, mikä on aina lukukokemuksen kannalta positiivista. Odotukseni sarjan jatkon suhteen olivat korkealla.

Spoiler: sain pettyä karvaasti.

Atlas: Paradoksi alkaa lupaavasti, mutta henkilöt jäävät taas ja taaskin etäisiksi ja epämääräisiksi, mikä näinkin hahmovetoisessa tarinassa on ihan järkyttävä kompastuskivi. Vain vähän kärjistäen: keneenkään ei pysty samaistumaan, ketään kohtaan ei tunne rahtustakaan empatiaa, kenenkään toimissa ei ole järjen hiventäkään. Etäisiksi jääneiden hahmojen motivaattorit ovat niin kaukaa haetun oloisia, ettei niissä tunnu olevan päätä eikä häntää. Onneksi muutamat Valituissa hahmotellut kuviot saavat täyttymyksensä, ja vaikka nautinkin siitä, että kirjailija päättelee langanpäänsä ja että epämääräisilläkin viittauksilla on lopulta Tarkoitus isolla alkukirjaimella, mutta tällaiset leikit eivät riitä pelastamaan koko lukukokemusta. Onneksi tähän ikään mennessä on lukijana tottunut siihen, että trilogian keskimmäinen osa on aina ankein, sillä siitä puuttuvat sekä alku että loppu, jotka tarinan kannalta ovat aika oleellisia. (Jostain syystä tämä ilmiö ei ole yhtä vahva vaikkapa viisiosaisissa sarjoissa, joista samalla logiikalla 60% pitäisi olla laadultaan kyseenalaisia.) Odotukseni trilogian päätösosaa kohtaan olivat korkealla, sillä olihan ensimmäinen osa kuitenkin ollut aika hyvä.

Spoiler nro 2: tämä pettymys ei ollut mitään tulevaan verrattuna.

Atlas: Kompleksi on kuin maanisen poukkoileva kuumeuni, jolla ei ole päätä eikä häntää. Ensin epäilin olevani vain vähän yksinkertainen lukija, joka ei ymmärrä, mutta lopulta ongelmani ei ollut siinä, ettenkö olisi ymmärtänyt (ja voin myöntää, että aina en oikein ymmärtänyt), vaan kokonaisuudessa. Blake tuntuu samaan aikaan sekä yli- että aliarvioivan lukijaa, vetävän mutkia suoriksi ja sitten jankkaavan samoja asioita, joita jo kaksi edellistä kirjaa ovat alleviivanneet. Oletettavasti älykkäiksi ihmisiksi kuusi valittua ovat aika uuvatteja, mutta ainakin heistä vihdoin ja viimein, yli tuhannen luetun sivun jälkeen alkaa paljastua kerroksia, syvyyttä, inhimillisyyttä, kompleksisuutta. Tosin koska he tähän asti ovat olleet niin yksiulotteisia, uudet tarkoitusperät tuntuvat epäjohdonmukaisilta ja hahmoille sopimattomilta. Josko jotain positiivista saisin kirjasta naputeltua niin sen, että (mahdollisesti yhtä messiaskompleksista kärsivää hahmoa lukuunottamatta) hyvisjengiläiset ovat lopulta vähintään yhtä moraalisesti epäilyttäviä kuin ne pahiksiksi kahdessa ensimmäisessä kirjassa leimatut.

Blakella oli trilogian ensimmäisen osan kanssa käsissään kaikki palikat rakentaa Ihan Oikeasti Hyvä™ kirjasarja kvanttifysiikkaa ja filosofiaa yhdistellen, mutta ilmeisesti ensimmäisen osan menestyksen myötä tapahtui jotain kammottavaa. Minulle jää trilogiasta käteen hosumisen maku: kirjailijalla on selvästi ollut visio, mutta se ei välity lukijalle saakka, ja syyksi siis oletan kiirettä saada uusi kirja uunista ulos ja myyntiin.

Niin tai näin, lopputulos oli turhautuminen siihen, että käytin tähän kirjasarjaan kallisarvoista lukuaikaani ensimmäisen osan jälkeen.